Vanhemmaksi lapsettomuushoitojen jälkeen: kiitollinenkin voi kuormittua

Hedelmöityshoitojen onnistuminen on ilonaihe, mutta pitkä taival vanhemmuuteen voi myös syödä voimavaroja ja muuttaa itseymmärrystä. Ammattilaisten, jotka kohtaavat hedelmöityshoitojen jälkeen vanhemmaksi tulleita, on hyvä pysähtyä pohtimaan hoitojen vaikutuksia vanhempien jaksamiseen ja mieleen.

Vuosittain noin 2600 lasta syntyy Suomessa hedelmöityshoitojen seurauksena (THL 2024). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen keräämien tietojen perusteella aloitettujen hedelmöityshoitojen määrä on pysynyt vuositasolla reilussa 14 000:ssa jo vuosikymmenen ajan.

Paljon puhuttu kokonaishedelmällisyyden lasku ja sen taustatekijät, kuten lasten hankkimisen lykkääminen esimerkiksi kumppanin puuttumisen tai kilpailevien elämäntapavalintojen vuoksi, eivät ainakaan toistaiseksi heijastu aloitettujen hedelmöityshoitojen määrään. Toisaalta luovutetuilla sukusoluilla aloitettujen hoitojen osuus on kasvanut julkisella puolella vuodesta 2019 lähes nollasta 37 prosenttiin. Tämä voi viitata hoitojonojen kasvamiseen, jollei resursseja ole samaan aikaan lisätty. Lahjasoluhoidoissa, joista valtaosa aloitetaan itsellisille äideille, pullonkaulana on tällä hetkellä myös lahjasolujen huono saatavuus.

Joka tapauksessa muutamat tuhannet uudet vanhemmat kokevat vuosittain raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan ihmeet sellaisen elämänjakson jälkeen, jota määrittelevät hedelmöityshoidot.

Hedelmöityshoidot koettelevat mieltä ja kehoa

Lapsettomuushoidot voivat muuttaa niihin turvautuvien käsitystä itsestään ja lapsen saamisesta. Hoidoissa olevan kohdalla lapsen saaminen muuttuu yksityisestä, intiimistä ja herkästä asiasta lääketieteelliseksi ongelmaksi, jonka selvittämiseen tarvitaan lukuisia asiantuntijoita sekä kykyä heittäytyä tuntemattomaan ja toivoa parasta.

Myös lapsettomuushoitojen rajaton luonne voi kuormittaa. Omaelämänkerrallisessa tietokirjassani Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (Kustantamo S&S 2021) kuvaan hedelmöityshoitoja tutkineen Charis Thompsonin avulla, kuinka lapsettomuushoidoille voi olla vaikeaa määritellä selkeää päätepistettä. Jokainen hoitopäätös tai uusi hoitokierros sisältää lupauksen ihmeestä – omasta lapsesta.

Kun heteropari yrittää saada lasta hoitojen avulla, kokemus on osapuolille lähtökohtaisesti erilainen. Lapsettomuushoitojen fyysisyys koettelee erityisesti naista, jonka kehoon hoidot kohdistuvat. Myös tarve kokemuksen käsittelylle voi olla erilaista ja eritahtista, kuten kirjaan haastattelemani psykologi ja psykoterapeutti Terhi Vihko muistutti.

Hoitojen onnistuessa positiiviset seuraukset kuormittavat jälleen naisen kehoa, joka kantaa raskauden ja synnyttää lapsen. Tutkimuksissa (esim. Helosvuori 2020) on kuvattu, miten kokemus lapsettomuudesta voi jollain tapaa säilyä osana identiteettiä myös lapsen saamisen jälkeen. Erityisesti lapsettomuushoitoja seuraavaan äitiyteen liittyvä tuen tarve on tunnistettu myös suomalaisessa tutkimuksessa (ks. esim. Lehto 2017).

Mitä tämä vanhemmuuden näkökulmasta käytännössä tarkoittaa, ja millaista tukea lapsettomuushoitojen jälkeen vanhemmaksi tulevat, niin äidit kuin isät, tarvitsevat?

Kysymystä pysähdytään kenties harvemmin tarkastelemaan, sillä raskauden alettua fokus siirtyy luonnollisesti sikiön kehitykseen, synnytykseen ja syntymän jälkeen vauvaan.

Lapsen syntymä konkretisoi uuden elämänvaiheen ja voi olla myös parantava kokemus taloudellisia ja emotionaalisia uhrauksia vaatineen odotuksen jälkeen.

Kiitollisuuden ansa voi hankaloittaa avun tarpeen tunnistamista

Oma havaintoni on, että lapsen saaminen pitkän lapsettomuushoitoprosessin jälkeen voi johtaa eräänlaiseen kiitollisuuden ansaan. Kun on tavoitellut lapsen saamista itseään säästelemättä, voi jaksamisen rajojen tunnistaminen ja avun pyytäminen vauva-arjessa olla tavallista korkeamman kynnyksen takana.

Kiitollisuuden ansaa voi entisestään syventää kokemus, jota kutsun kirjassani selviytyjän syyllisyydeksi. Käsitteellä on kuvattu esimerkiksi tuhoisasta onnettomuudesta selvinneiden kokemaa syyllisyyttä siitä, että juuri he ovat selvinneet, kun jotkut toiset edelleen kärsivät saman tilanteen seurauksista. Lapsettomuushoitojen kontekstissa selviytyjiä ovat ne, jotka lopulta saavat lapsen. Onko silloin lupa tuntea avoimesti muuta kuin kiitollisuutta ja iloa?

Lapsettomuushoidon kokeneiden vanhempien kohtaamisissa tarvitaan tilan luomista rehelliselle puheelle vanhemmuudesta. Näin varmistetaan, ettei kiitollisuus vanhemmuudesta paradoksaalisesti estä ketään hakemasta ja saamasta tarvitsemaansa apua uudessa elämäntilanteessa. 

Kun lapsi syntyy parisuhteeseen, hyötyvät tulevat vanhemmat taidoista, joiden avulla he voivat käsitellä lapsen saamiseen liittyviä asioita siten, että molempien kokemukset tulevat vastavuoroisesti ymmärretyiksi. Itsellisesti lapsen hankkiva voi puolestaan tarvita mahdollisuuksia reflektoida lapsiperheellistymistään yhdessä läheistensä, vertaisten tai ammattilaisen kanssa.

Vaula Helin 

Vaula Helin on sosiaalipsykologi (VTM), kirjoittaja ja perhesosiologian väitöskirjatutkija, joka työskentelee tiedevälittämisen asiantuntijana Suomalaisessa Tiedeakatemiassa. Helin on käsitellyt lapsettomuushoitoja omaelämänkerrallisessa tietokirjassaan Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (S&S 2021), jonka hän kirjoitti yhdessä Paula Ojasen kanssa.

Helinin lisääntymiseen liittyviä journalistisia tekstejä on julkaistu myös Suomen Kuvalehdessä ja Imagessa.