Vauvoissa on valo

Tutumtumtutumtumtutumtutummtutummm

Syksyn kultainen valo leviää sälekaihtimien raoista tutkimushuoneeseen, kun lääkäri pyörittää ultraäänianturia odottavan äidin vatsalla. Huoneessa kiristyy jännitys ja pelko, tunnen sen hänessä ja ilmassa ja itsessäni. Hengitän sisään ja ulos hänen kanssaan. Äidin käsi on lämmin ja hikinen. Hänen verkkokalvoillansa värisee puolivuotta sitten katkaistu elämänlanka, lääkkeillä portatiiviin tyhjentynyt elämä, toive, antautuminen, suostuminen siihen, ettei vielä ollut aika. 

Ilmakin värisee. Lääkärin käsi ei värise, se on vakaa, jämäkkä ja suoraviivainen.  
 

Tum-tutum tum-tutum 
 

Sydämen lyönti hahmottuu ruudulle, lääkäri katsoo äitiä, hymyilee ja äidin silmistä valuu ulos kultaiseen huoneeseen solina, puro, helpotus. Minä tunnen sen myös ja yhdyn jokeen. 

Doulan tehtävässä jaan pitkiä prosesseja toiveista ja ensiaavistuksista puerperiumin pimeimpään syvänteeseen saakka. Olen vierellä kokenut ja myötä tuntenut valtavaa pulppuilevaa odotusta ja iloa. Olen todistanut, kun kohdun seinään kiinnittynyt muutaman millin mittainen odottamaton käänne räjäyttää koko aikuisen ihmisen järjestäytyneen, kontrolloidun ja hallitun elämän aivan täydelliseksi regressioksi, myrskyksi, suoksi, pimeäksi tummaksi sakeaksi sameaksi ja sekavaksi alkumereksi.  

Ihan kaikki ei aina kestä suoraan kohti katsomista olen todennut, ja annan doulan käteni pehmentyä jäsentymättömiä tunteita kohti. Annan silmieni pehmentyä, ihoni rumpukalvon lämmetä hengittäessäni vierellä, kun odottava ihminen muuntuu äidiksi. 

Vauvassa on valo, joka valaisee kaiken. Kaiken mikä on koskaan ollut, ennen sinua, ennen minua, meitä, kaiken meissä. Kaiken mikä ympäröi meitä, minkä suojauksessa elämme. Se osoittaa paitsi tukijärjestelmät, myös niiden puuttumisen. Valo osuu kohti siihen, mikä muovasi meidät, jotka käsiimme vauvan nostamme. Siihen, mikä liikkui vanhempiemme välissä. Maisemaan, jota isovanhempamme asuttivat. Kaikkeen oikeintehtyyn, väärintehtyyn, vaiettuun, huudettuun, totuuksiin ja valheisiin. Siihen kohtaan, jota kuritettiin, tunnottomaan, muottiin mahtumattomaan, toiveisiin, tarpeisiin, haaveisiin, luovutettuihin alueisiin ei-kenenkään-maalla. Valo heijastaa varjot lastenhuoneeseen, paljastaa pesemättömät ikkunat, osoittaa uuniin, jossa väijyy toive tuoreista pullista ja palaneista pullista ja pullista, joita ei koskaan tullut. Valo silittää poskea väkivaltaisessa parisuhteessa ja haaveilee että ehkä, jos, sittenkin, kuitenkin valo pelastaisi kaiken? 

On niin paljon kaunista, jota pienen ihmisen saapuminen tuo mukanaan, ja samalla kaikki, jota kukaan ei suostunut tuntemaan, ottaa otteeseensa ja kysyy: Tuntisitko sinä viimein? Tunnetko tantereen, joka tömisee epävarmuutta, raivoa, pelkoa, selvittämättömiä ristiriitoja. Otatko syliisi? Todistatko, jäätkö rinnalle? Uskallatko olla läsnä, ilman lupausta pelastuksesta? Entä jos kukaan ei jää vierelle? 

Vauvan valo on ehdoton ja armoton. Se kysyy kuka jää rinnalle, jos voimat odottajalta hiipuu, kuka kannattelee väsynyttä äitiä, mieleltään murtunutta isää. Toivon koko doulan sydämestäni - ihmisenä, äitinä, valosta osaksi päässeenä - että jokainen vauvan valoa vastaanottava saisi tuta yhteisön voiman, kannattelevia käsiä, isoa verkkoa, joka ottaa hellän kopin putoamisten hetkillä. 

Vauvan päivänä 29.9.2023 

Miiamaija Mäntylä

Ammattidoula, sairaanhoitaja, tuleva kätilö

Vierellä kulkija vauva-aikojen valoissa ja varjoissa